Sairaalassa ollessani minua alkoi kauhistuttaa, kun käsitin painoni todella nousevan. Käsitin, että minun tulisi luopua anoreksiasta. Minun tulisi olla terve, normaali. En saisi olla sairaalloisen laiha ja kerätä järkyttyneitä katseita kadulla kävellessäni. Minun täytyisi luopua anoreksian minulle tarjoamasta suojakuoresta ja lohdusta. Ajatus oli sietämätön.
Sairaalassa myös oivalsin, että en ollut niin hyvä anorektikko kuin olisin voinut olla. Tapasin potilaita, joiden painoindeksi oli paljon alhaisempi kuin omani ja joiden somaattiset komplikaatiot olivat paljon omiani vakavampia. Päähäni iskostui ajatus, että en ollut tarpeeksi sairas saadakseni parantua. En ollut vielä kärsinyt tarpeeksi. En ollut ollut tarpeeksi pohjalla. Minun tulisi päästä tilaan, josta kuolemaan olisi matkaa enää muutama viikko tai päivä. Ei riittänyt, että se oli ollut parin kuukauden päässä. En ollut hyvä anorektikko. En ollut suorittanut anoreksiaa tarpeeksi hyvin. Toki tiesin, että painoni ei ollut päässyt sen alemmas, sillä en halunnut tuottaa kumppanilleni enempää kärsimystä kuin jo aiheutin ja siksi pakottauduin syömään sen verran, ettei painoni romahtanut. Sairaalassa anoreksia saa uudet mittasuhteet. Oireiden kirjo avautui eteeni ja en ollut hyvä anorektikko, jos en toteuttanut sairauttani kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ja minunhan täytyi olla hyvä anorketikko. Muuten olin vain säälittävä teeskentelijä. Jos en ollut "sairain", oli aivan kuin ei minulla mitään anoreksiaa ollutkaan.
Se on yksi syömishäitiöiden salakalavimmista oireista, että omaa tilaansa vähättelee. Koskaan ei ole tarpeeksi sairas saadakseen parantua. Vaikka tiedostaisi ongelman, ei voi sallia itselleen parempaa vointia ennen kuin on saavuttanut tavoittelemansa painon tai on maannut sisätautiosastolla kytkettynä sydänmonitoriin. Ja tuskin sitä silloinkaan voi sallia itselleen parempaa vointia. Niin kauan kun sydän lyö, on mahdollista olla sairaampi. Mikään ei riitä.
Nyt kun en ole enää sairaalassa, minusta tuntuu kuin joku demoni sisälläni olisi päästetty irti. Sairaalahenkilökunta oli kovin toiveikas ja sanoi, että olin päässyt pitkälle. Nuo kommentit pelästyttivät syömishäiriöni. Apua! En minä saa parantua! En minä saa voida hyvin! Ruoka on viholliseni. Vihaan ruokaa. Vain kun vatsani on tyhjä, voin tuntea itseni kunnolliseksi - "hyväksi anorektikoksi". Päässäni kaksi ääntä käy taistelua. Toinen sanoo, että en minä halua kärsiä, en halua tuottaa kärsmystä läheisilleni. Haluan vain elää mukavaa parisuhde-elämää ja olla onnellinen. Haluan olla ilon lähde muille ihmisille. Haluan tehdä asioita, joista saan todellista tyydytystä. Mutta toinen ääni huutaa, että en saa toipua vielä. Olen lihava ja inhottava. En saa syödä. En saa, en saa, en saa, en saa. Minun täytyy päästä entistä huonompaan kuntoon. Minun täytyy saada kroppani äärirajoilleen. Hyvinvointi ei ole minua varten. Minun täytyy kärsiä vielä enemmän. En saa toipua vielä. En vielä - vasta myöhemmin. Vasta sitten, kun olen kärsinyt vielä vähän enemmän. Mutta kuinka paljon on "vähän enemmen"? En tiedä. Tietämättömyys pelottaa.
Ei minua oma kärsimykseni haittaa. En vain haluaisi aiheuttaa kärsimystä rakkaille läheisilleni siinä samassa. Olen hukassa. En luota itseeni tippakaan.
